Joskus pelkkä riisipuuro on hyvää…

Aika ajoin ennen joulua tunnen vieläkin lievää ahdistusta. Juontaa juurensa yli kolmenkymmenen vuoden taakse, jolloin nuorena, työssäkäyvänä perheenäitinä tunsin riittämättömyyttä aina joulun lähestyessä. Jo lokakuun alusta lähtien minulta alettiin kysellä, mitä olen leiponut, onko siivoukset aloitettu, mites ne joululahjat….. tätä jatkui useamman vuoden pari kolme kuukautta ennen joulua. Ja minulle olisi haluttu antaa hyviä reseptejä; ”torttutaikina pitää tehdä itse ja voihin”… Olen aina ollut kovin itsepäinen ja en ottanut koskaan vastaan ulkoapäin tulevia vaatimuksia – päinvastoin sisälläni heräsi aina kapina noiden kysymysten äärellä. Ohitin ne olan kohautuksella. Mutta jotenkin sisimmässäni tunsin aina ahdistusta. Nyttemmin jo useamman vuoden ajan tämä kyselijä/neuvoja on itse antanut periksi voimien ehtyessä. En kuitenkaan voi sille mitään, että vieläkin ahdistun, kun ympärilläni aletaan ”hössätä” joulusta. Ja vältän kaupassa käyntiä (muuten kuin ruokakaupassa), kun minusta tuntuu että kaikilla on kiire.

Nautin kynttilöiden lepatuksesta, vielä enemmän kun ne lepattavat ulkona lyhdyissä. Tykkään omassa tahdissani leipoa jotakin hyvää, kun minulta ei kukaan kysele eikä aseta ehtoja. Valmistan itselleni perinteisiä, kotoa perittyjä jouluherkkuja. Joululahjojen hankinnassa olen aina mielestäni ollut järkevä; lahjan pitää olla jotenkin tarpeellinen saajalleen. Ja nyt lasten ollessa jo aikuisia lahjaostot ovat jääneet. Tykkään käydä jouluna kirkossa joko aattona taikka jouluaamuna. Minussa sittenkin asuu pieni jouluihminen.

Keskiviikkona keitin riisipuuroa, sitä teki mieli ja se maistui hyvältä. Ja loppu puuro vadelmakiisselin kanssa erinomaiselta.

Eilen tein piparkakkutaikinan Kinuskikissan ohjeen mukaan. Leivoin ne tänään. Maistui hyvältä.

Kudon sukkaa hyväntekeväisyyskohteeseen. Odotan lumisadetta ja hiihtokelejä. Pian ne ovat täällä. Huomenna vielä suunnistan metsässä.